Maailmanparannusta pykälä kerrallaan

Aloitin opintoni oikiksessa vuonna 2012. Kuulun siihen porukkaan, jolla suurin syy hakea tiedekuntaan oli yhteiskunnallinen kiinnostus. Lisäksi kuulun poliittista väriä tunnustavaan vähemmistöön koko opiskelijaskenessä. Tästä kertoo esimerkiksi viime syksynä Suomen eri ylioppilaskunnissa käydyt edustajistovaalit, joissa sitoutumattomien ryhmien kannatus oli jopa 81 prosenttia.

Tieni politiikan parissa alkoi rakkaana harrastuksena, ja sitä saattoi verrata toimimiseen vaikkapa tiedekuntajärjestössä tai osakunnassa. Asia muuttui vuonna 2014, jolloin aloitin työt eduskunnassa kansanedustaja Jutta Urpilaisen avustajana. Myöhemmin olen myös ehtinyt toimittaa Sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän lainsäädäntösihteerin virkaa. Olen siis päässyt näkemään useiden lakien synnyn läheltä ensin hallitus- ja nyt oppositiopuolueesta käsin.

Työ eduskunnassa on vaikuttanut suhteeseeni myös oikeustieteeseen. Lainsäädäntöprosessin seuraaminen läheltä saa oikeuden instrumentaalisen luonteen korostumaan; kyynisesti ilmaistuna eduskunnan päätökset tuntuvat toisinaan huutavan sitä, mikä lobbaritaho on hoitanut tonttinsa parhaiten. Voinkin suositella oikeustieteen harjoittajille myös yhteiskunnallista alaa. Vaikka opinnot maistuvat toisinaan lakikirjan ahminnalta, lakia ei tarvitse ottaa annettuna. Perusteltu oikeudellinen argumentti on aina valtti, kun suuria yhteiskunnallisia muutoksia tehdään.

Esimerkiksi norminpurku tuntuu olevan politiikan kielessä muotisana, joka koskettaa koko juristien ammattikuntaa. Maallikoilla ja poliitikoilla on entistä enemmän näkemyksiä säännösten tarpeellisuudesta. Positiivista onkin, että laki kiinnostaa laajaa yleisöä. Internetin keskustelupalstoilla sana on vapaa ja argumentaatio ei aina ole loppuun harkittua. Vastauksia aikamme oikeuspoliittisiin kysymyksiin tulisikin mielestäni lähteä etsimään opiskelijavoimin tiedekunnasta käsin.

Toisaalta kansankäräjät riehuvat internetissä, ja eduskunta on päässyt käsittelemään sekä kansalaisaloitetta seksuaalirikoksien rangaistusasteikon koventamisesta, että rikoksiin syyllistyneiden turvapaikanhakijoiden käännyttämisestä. Vaikka valveutunut kansalainen osaakin katsoa faktoja populismin sijaan, oikeustieteilijöillä on entistä suurempi vastuu oikeusvaltioin tulevaisuudesta.

Jos itse kykenisin vaikuttamaan, kumoaisin esimerkiksi järjettömät koulutukseen ja kehitysyhteistyöhön kohdistuvat leikkaukset. Ensimmäiset siksi, että ne yksiselitteisesti heikentävät Suomalaista osaamista ja kilpailukykyä. Vahvuutemme on jo pitkään ollut se, että kuka tahansa voi menestyä taustasta riippumatta ja korkea osaaminen on ollut valtti myös kansantaloudelle. Näitä asioita ei jatkossa voi pitää itsestäänselvyyksinä. Toiseksikin tulevaisuus ei ole kansallinen, vaan pikemmin globaalipoliittinen. Oman valtion rajoja tuijottava politiikka on lyhytnäköinen arvovalinta.

Massaluennoilla on liian helppoa heittäytyä passiiviseksi ja tyytyä säännösten ulkoa opetteluun. Maailman muuttamisen voi kuitenkin aloittaa vaikka opiskelijapolitiikasta, se voi johtaa vaikka minne. Kuka kyseenalaistaisi oikeutta paremmin kuin oikeustieteen opiskelija? Frank Underwoodin sanoin: If you don’t like how the table is set, turn over the table.

Teksti: Elisa Gebhard

Kategoriat: Yleinen Avainsanat: , ,