VARHAISET RIKOKSET JA NIIDEN RANKAISEMINEN

- sukuyhteiskunnan rangaistusmenetelmiä:

- verikosto, jonka nurjapuolena kosto saattoi kohdistua rikoksentekijän lisäksi tämän sukuun

- sovintosakko, mutta loukatulla halutessaan mahdollisuus käyttää myös suoraa kostoa, ja se oli ainoastaan aineellinen korvaus kärsitystä vahingosta

- rauhattomaksi julistaminen, jolloin rikoksentekijä oli suvun ulkopuolella ja “vapaata riistaa”

- Helsinglannin maakuntalaki 1320-40 oli Ruotsin vallan yritys saada kansa noudattamaan valtion säännöksiä, ja se sisälsi syvästi vanhoja sukuyhteisön piirteitä: “ensi viha”, loukatun vapaus määrätä rikosesta johtuva rangaistus – lakia ei kuitenkaan omaksuttu kovin täydellisesti

- kuninkaalliset rauhanlait sen sijaan osoittivat rikoksen olevan loukkaus myös kuningasta vastaan: kuninkaasta tuli rikoksentekijän ja loukatun lisäksi rikoksen asianosainen, jolloin kuninkaallinen keskusvalta kasvoi:

- Birger Jaarlin rauhanlaki 1200-l. puolivälissä, pieni merkitys, viitta tulevalle rikosoikeudelle

- pyrkimys sukukoston rajoittamiseen

- rauhanlakien rikkomisesta lainsuojattomuus, joka voimaan määräajan kuluttua; kulumisen aikana mahd. sopimiseen as.om.:n kanssa tai pyytää kuningas käsittelemään asia; lainsuojattomuuden seurauksena rikoksentekijän irtaimisto pistettiin kolmijakoon

- Maunu Eerikinpojan maanlaki ja kaupunkilaki 1300-l. puolivälissä, maanlain uusittu versio eli Kristofferin maanlaki 1442, jossa merkittävä lain ankaroituminen

- keskusvallan heikkoudesta johtuen lait tulivat hitaasti yleiseen käyttöön

- katolisella kirkolla oli tuomiovalta mm. seksuaali-, vala- ja uskontorikoksissa, jotka käsiteltiin rovastinkäräjillä, ja rikoksentekijä joutui maksamaan kirkolle sakkoa kaikista maallista valtaa vastaan tehdyistä rikoksista, jos “rikottu Jumalan rauhaa” (tietyt päivämäärät)

- sakkorangaistus oli muutenkin keskiajalla rangaistusjärjestelmää hallitseva muoto, sillä sakkotulot olivat kruunulle tärkeä tulonlähde

- sakot kolmijakoon: kuninkaalle, oikeusyhteisölle ja asianomistajalle

- sakkoa ei sukuyhteisö halunnut maksaa, joten kuninkaanvallan kasvattamiseksi perustettiin nimismiehen virka 1400-l.

- nimismies vastasi yleisestä järjestyksen ylläpitämisestä, käräjien järjestämisestä ja kuninkaan etujen valvomisesta käräjillä

- uskonpuhdistuksen yhteydessä kirkon omaisuus ja talonpoikien ylimääräinen varallisuus siirtyi kuninkaalle, ja 1500-luvulla ylemmät yhteiskuntaryhmät käyttivät rikosoikeutta vallankäyttönsä turvaamiseksi: tuomioistuimista tuli valvonta-, kontrolli- ja terrorikoneisto

- Eerik XIV:n patentti 1563 julisti rikokset synneiksi Jumalaa vastaan, ja kirkon sovitusopin mukaan synnit oli sovitettava kuolemalla; Mooseksen laki 1608 välittömäksi oikeuslähteeksi, jonka seurauksena kuolemanrangaistus suuresta määrästä rikoksia – kuolemanrangaistuksia pantiin tosin täytäntöön erityisen harvoin eli rikoslakia lievennettiin:

- kuninkaan armahduksella

- hovioikeuksien toimeenpaneman leuteraation kautta

- rikosoikeutta ankaroitiin, koska a) kontrollia haluttiin kiristää ja b) rahvas ei pystynyt maksamaan sakkoja

- ruumiinrangaistukset, häpeärangaistukset: mahdollisia 1600-luvun keskitetyn hallinto- ja tuomioistuinlaitoksen syntymisen johdosta, ankaran rangaistuksen pelotusvaikutus

- vasta 1734 laissa vankeus kohosi päärangaistukseksi (kosto ja kidutus säilyivät silti yleisperiaatteina); vankeus alunalkujaan esim. tutkinta-, velkavankeutta, mutta 1600-l. maaherrat perustittuttivat pitäjänkistoja, joiden rinnalle syntyi lääninvankiloita – vankiloissa vangin terveydellinen kunto riippui täysin tämän yhteiskunnallisesta asemasta (rikkailla hyvät, köyhillä huonot oltavat)

- 1700-luvun jälkipuoliskolla rangaistukset alkoivat lieventyä:

- porvariston nousu: porvaristolla ei tarvetta kurittaa rahvasta, joka lähellä porvaristoa

- valistusajan humaanimmat teoriat

- Kustaa III poisti kidutuksen 1772 ja poisti kuolemanrangaistuksen useasta rikoksesta 1789

- haittapuolena vankeuden käyttöönotto merkitsi vankiloiden tilanahtautta, jolloin olot huononivat vankiloissa kaikkialla yleisesti; oloja kohennettiin 1798 kuninkaankirjeellä

TUOMIOISTUINMENETTELYN HISTORIAA

- valtiollisen synnyn ulkoisia piirteitä kuninkaanrauhan lisäksi ovat puuttuminen sovintosakon suuruuteen, rangaistusten säätämiseen ja rangaistuspäätösmenettelyyn

- tuomioistuinlaitoksen arkaistiset piirteet säilyivät pitkään, ja ne väistyivät 1600-luvun suurten prosessuaalisten muutosten seurauksena, sillä prosessilait pitivät pitkään pintansa (esim. nytkin 1734 laki 1993 alioikeusuudistukseen asti)

- Svean hovioikeuden perustaminen 1614 ja saman vuoden oikeudenkäyntiordinantia, 1615 oikeudenkäyntijärjestys, jota uudistettiin 1695

- aiemmin oikeudenkäyttö keskittynyt käräjille, 1614 ordinantiassa vahvistettiin kihlakunnan- ja raastuvanoikeuksien asema sekä säädettiin muutoksenhausta:

kihlakunnanoikeus à laamanninoikeus (& raastuvanoikeus) à hovioikeus (uusi tuomioistuin)

kemnerinoikeudet joissakin suurimmissa kaupungeissa (Turku) vähäiset jutut à raastuvanoikeus

- hovioikeudesta saattoi hakea muutosta 1615:n mukaan kuninkaalle, jos hakijan anomus hyväksyttiin, jolloin hakija sai revisioedun (=revisio-oikeus)

- hovioikeudet (1600-l. lisää):

a) yhtenäistivät ja uudistivat oikeutta

b) keskittivät ja valvoivat oikeudenkäyttöä (kiertokirjeet alioikeuksille, näiden pöytäkirjojen tarkistaminen vuosittain)

c) kiinteyttivät oikeusastejärjestyksen

d) aateliston tuomioistuimina – aatelisilla oikeus tulla vertaistensa tuomituksi

e) mahdollistivat siirtymisen aineellisen totuuden selvittämiseen

- 1734 laki ei muuttanut em. organisaatiota, mutta 1789 perustettiin Kuninkaan Korkein Oikeus

- tuomarien nimitysoikeus siirtyi ajan mittaan talonpojilta kruunulle: Kristofferin maanlaissa oltiin jo puolivälissä, ja Juhana III:n privilegiokirjeessä 1569 laillistettiin kuninkaan nimitysoikeus sekä myönnettiin aatelisille etuoikeus kihlakunnantuomarin virkoihin

- tuomarit olivatkin aatelismiehiä, jotka jättivät viranhoidon sijaisilleen, ns. lainlukijoille, mutta itse tuomarit kantoivat verot ja maksut tuomarinvirkojen läänittämisen seurauksena

- 1680-l. reduktion seurauksena tuomarit ryhtyivät itse hoitamaan virkojaan, mutta auskultointijärjestelmän luominen 1634 mahdollisti jonkinmoisen lainopillisen tietämyksen tuomarinsijaisille; varsinainen juristin ammattitutkinto syntyi tosin vasta 1820-l.

- Kristofferin maanlaissa asianosaisten haastaminen noudatti 3 haasteen (kaupungissa 4:n) menettelyä, jossa vasta 3. haasteen laiminlyönnistä seurasi ratkaisu (1. & 2. haasteen laiminlyönnistä sakkoa); HO –haastetta oli kuitenkin noudatettava ratkaisun uhalla

- haastemenettely yhdenmukaistettiin yhden haasteen käytäntöön 1692 haastamista ja ulosmittausta koskeneella asetuksella, jossa juttu voitiin päättää yksipuolisella tuomiolla ja määrätä oikeudenkäyntikulujen maksamisesta voittaneelle osapuolelle

- 1600-l. todistelukeinojen muutokset:

- aikaisemmin todistelukeinona syytetyn vala, ja suuremmissa jutuissa myös myötävannojien valat (lakkautus 1695) – valajärjestelmässä aineellisella totuudella ei ollut merkitystä

- siirtyminen legaaliseen todistusteoriaan (täysi ja puoli näyttö), joka vahvistettu 1734 laissa

- todistustaakan siirtyminen vastaajalta kantajalle

- lautakunta aluksi todistamassa asiaa, mutta myöh. jutun ratkaisijaksi tuomarin rinnalle

PERIMYSJÄRJESTELYT MAANOMISTUSOLOJEN KANNALTA

- aluksi: laajat yhteisalueet ja näiden jakaminen, isännättömien alueiden valtaukset, talojen jakaminen veroluvun mukaan, sarkajako 1300-l., erämaissa kruunun regaalioikeus, joka määrittyi tarkoittamaan myös asutuksen määräystä näille maille, 1542 Kustaa Vaasan plakaatilla kruunu isännättömien maiden haltijaksi

- maanluontojen jakaminen a) omaperäismaahan (veronalainen maa ja rälssimaa) ja b) kruununmaahan

- maallinen rälssi syntyi siten, että kruunu tarvitsi puolutusvoimia (ratsuväkeä), jonka joku toimitti saaden siten verovapauden (pestautuen vaikkapa itse ratsupalvelukseen)

- 1600-l. rälssimaa alkoi lisääntyä kruunun tilojen läänityksellä, jolloin kruunulle jäi vähäinen osa verotettavaa maata à Kaarle XI:n reduktio (lahjoitusten peruuttaminen) 1680-luvulla, mikä esti rälssimaan kasvun

- kruunu pyrki erämaiden asuttamiseksi myöntämään uudisasukkaille erityisiä verohuojennuksia

- kruununtilat kruunu oli saanut sakkoina ja sovituksina sekä ostoina ja lahjoituksina

- kruununtilojen merkittävin ryhmä oli ns. kruununkartanot, jotka olivat keskiajan suurtiloja, joiden päätuloja olivat verot

- talonpojalla oli kruunun maahan vain erityinen käyttöoikeus, ja hänen asemansa oli heikko – 1789 asetuksella talonpoika sai vakaan hallintaoikeuden

- 1500-luvulla alkoi itsenäisten verotalonpoikien aseman huononeminen: manner-Euroopasta levisi feodaalisia omistusoikeuskäsityksiä (dominium directum kruunulla ja dominium utile talonpojilla)

- 1580-luvulla pitkän Venäjän sodan, raskaan verotaakan ja mahtimiesten mielivallan talonpoikia kohtaan takia oli talojen autioituminen eli veronmaksukyvyttömyys yleistä – 1600-luvulla tilanne korjaantui siten, että talonpojan 3 vuoden verorästien johdosta tila joutui kruunulle; tätäkään ei haluttu aina tehdä à vapaavuosia talonpojille, mikä vähensi kruunun veroja

- autioitumisen seurauksena perinteinen kyläkuva koki perusteellisen muutoksen eli talonpoikien perintötilat olivat jääneet vähemmistöön, lisäksi alkoi syntyä entisiin kyläkuntiin veromaiden suuromistusta mahtimiehille taloonpoikien myytyä maitaan rahan tarpeessa

- yleisesti suurin osa maata oli talonpoikien omistuksessa 1500-l., mutta 1600-l. maa siirtyi laajalti aatelistolle, joka palautettiin kruunulle reduktion yhteydessä

- jo aiemmin määräyksiä, jotka pyrkivät pysyttämään maaomaisuuden suvun hallinnassa: suvun oikeus lunastaa sen ulkopuolelle joutunut maaomaisuus tai kielto testamentilla määrätä suvulle kuuluvasta maasta eli perimysmaasta; kruunun kielto vähentää veronalaista maata à kruunun maakirjat, joilla voitiin valvoa paremmin kiellon toteutumista

- Kristofferin maanlaissa, että verotalollisen kuollessa hänen tilaansa ei saanut jakaa, vaan tarjottava sukulaiselle, jolla ei ennestään veronalaista maata

- maan vähentämiskieltoa pyrittiin tehostamaan lunastusoikeudella, jossa tilan suurimman osan omistaja saattoi lunastamaan pienempiosaisten osuudet

- sekä vähentämiskielto että lunastusoikeus olivat yleisesti varsin noudattamattomia säännöksiä

- 1680-luvun reduktion seurauksena toimeenpantiin ruotujakolaitos sotilasaineksen haalimiseksi kruunulle: talot muodostivat yhdessä ruotuja, jotka valitsivat sotamiehen

- lisäksi reduktion seurauksena 1684 plakaatti, jossa lakisääteinen halkomisen alaraja ¼ talosta, mutta plakaattikaan ei johtanut toivottuihin tuloksiin

- 1734 laissa PK 12:7:n säännös suurempiosaisen perillisen oikeudesta lunastaa laillisen arvion perusteella toiset perilliset pois tilalta; MK 4:9:n lohkomisrajoitus (kielto luovuttamasta mitään, mikä kuului veronalaiseen maahan)

- 1747 halkomisasetuksella poistettiin ¼:n alaraja, ja halkominen jätettiin viranomaisten kohtuusharkinnan varaan

- 1734 PK 12:4:n pääperiaatteena tasajako samassa polvessa olevien perillisten kesken, miehillä tosin etuoikeus naisiin nähden – tämäkin säännös jäi kansan parissa soveltamatta kansan tapojen tähden, joissa vanhin poika sai oikeuden lunastaa muut irti tilalta, joka johti tilattoman väestön syntymiseen (lunastushinnan ollessa kohtuuttoman pieni)

- kruununtilan asukasoikeus meni yhdelle lapsista (vanhimmalle pojalle), paitsi jos se oli ostettu perintötilaksi, jolloin se rinnastui tavalliseen verotilaan myös perinnönjaossa – 1800-luvun mittaan astui voimaan erilaisia säädöksiä, jotka eivät kuitenkaan pysyneet ajan mukana ja olivat siten epäkäytännöllisiä

- PK 17:1:ssä perimysmaan testamenttauskielto; testamentit yleistyivät kuitenkin vasta, kun ihmisille alkoi kertyä muutakin perintövarallisuutta, jonka johdosta yksinperimysjärjestelmä alkoi kumoutua

TESTAMENTTISÄÄNNÖSTEN KEHITYSPIIRTEITÄ

- testamenttioikeutemme säännöt pääosin germaanista alkuperää, ja 1900-luvun alussa oikeusoppineet saivat oppinsa Saksasta, jonka oikeusjärjestelmä sisälsi roomalaisia vaikutteita

- roomalaisen perhe- ja perintöoikeuden luonnehdintaa:

- laaja isänvalta, ja isän kuollessa jokainen täysivaltainen perheenjäsen muodosti oman perheyksikön

- tästä suuresti ongelmia perheyksiköiden määrän noustessa jo valmiiksi alkukantaisen maatalousjärjestelmän lisäksi à yhdestä tilasta ei riittävästi kaikille

- vähitellen tietty perheenjäsen määrättiin pääperilliseksi (omaisuuden pirstoutumisen estäminen), ja määrääminen tapahtui erityisessä muodossa

- syrjäytyneiden asema vaikutti legaattisäännöstön syntymiseen

- kaupan lisääntyessä ja rahajärjestelmän kehittyessä testamentista tuli säännönmukainen seuraantomuoto, mutta rajoittamaton testamenttausvapaus saattoi aiheuttaa perillisten syrjäyttämisen, jolloin lähiomaiset saivat kannevaltaa (lakiosaksi ¼ jäämistöstä)

- germaanisessa järjestelmässä valta ilmaistiin maaomaisuuden määrällä ja vallan jatkuvuus turvattiin suvun keinoin eli maaomaisuus oli kollektiivisessa omistuksessa: luovutuskielto suvun ulkopuolelle

- kielto kuitenkin ajan mittaan löyheni, joka teki välttämättömäksi turvata omaisuuden siirtymisen kuolemantapauksissa: perimys yleensä lähimmälle miespuoliselle sukulaiselle

- testamentti kuitenkin oli tuntematon käsite, ja sen käyttö levisi vasta katolisen kirkon myötä, jonka intressit olivat tässä tapauksessa taloudelliset (tee Kristuksesta toinen, kolmas poika jne.)

- aluksi lahjoitukset reaalimuodossa, sitten ehdollisina tai antajan kuolinhetkellä, joka on nyk. testamentin välittömin edeltäjä

- useat testamentin muodot germaanisen oikeuden tapaan väljää, toisin kuin room. oik., ja katolinen kirkkokin pyrki tekemään muodot yksinkertaisiksi, jotta saisi mahd. paljon varallisuutta

- testamentti joka tapauksessa varsin selkiintymätön, kunnes 1686 testamenttisäännös (ansiomaan ja irtaimen omaisuuden testamenttausvapaus), jonka perustana oikeustieteen ja lainkäytön kehittyminen, josta vanhat instituutiot saivat uutta potkua

- silti kehitys kohti testamentin vapaamuotoisuutta jatkui jo suvun keskeisen aseman vuoksi: perimysmaan luovutuskielto

- 1734 laissa maallinen valta sai kirkosta testamenttaussäännöksissä yliotteen:

- perimysmaan testamenttauskieltoa kiertävän oli pantava vastaava määrä ansiomaata/ muuta omaisuutta luovutetun omaisuuden tilalle

- perinnönjakonormit: omaisuus ensisijaisesti miespuoliselle jälkeläiselle

- kaupungin asukkaita kohtaan joustavampaa: perittävän oik. testamentata tietty murto-osa omaisuudestaan

- testamenttausvapauden rajoitukset haitallisimmat niille, joilla runsaasti perittyä maaomaisuutta

- aateliston etuna 1686 TS:n sääntöperintö: mahd. testamentata omaisuus perättäin useiden sukupolvien haltuun

- 1800-luvun lopulla perimysmaasäännöstö kumottiin rintaperillisten puutteellisen suojan perittävän määräämistoimia kohtaan vuoksi

- 1900-luvulla useita PK:n uudistusyrityksiä, 1950-luvulla merkittäviä uudistuksia (uusi lakiosasäännöstö, testamentin tekemis- ja pätemättömyyssäännökset), lopulta 1966 uusi PK

AVIOLIITON HISTORIAA

- avioliitto alunperin sukujen välinen sopimus, jossa kosija pyysi naista tämän naittajalta, ja sopimus julkistettiin kihlauksessa; vahvistamiseksi vaadittiin kihlalahjoja – häillä avioliitto vain pantiin täytäntöön, sillä kihlaus oli jo sitova sopimus

- avioliiton oikeusvaikutukset:

a) aviomies vaimonsa edusmieheksi

b) vaimolle emännän oikeudet, miehen isännänvalta kuitenkin ensisijainen kurin avulla

c) naiselle huomenlahja, joka vaimon omistukseen, kun puolisot saatettu häävuoteeseen, ja lahjan tarkoituksena turvata mahd. lesken toimeentulo; lahja myös ainoa naiselle osituksen henkilökohtaisten tavaroiden lisäksi avioliitosta koituva oikeus – myöh. puhuttiin irtaimen ja avioliitossa hankitun maaomaisuuden naimaosasta

d) aviomies hallitsi valtaosaa puolisoiden omaisuudesta

- maaseudulla tila siirtyi yleensä yhdelle pojalle, ja tyttäret saivat myötäjäiset

- kaupungeissa puolisoiden naimaosat olivat yhtä suuret, eikä puolisoilla ollut erillistä yksityistä omaisuutta

- katolinen kirkko pyrki heikentämään sukujen valtaa painottamalla puolisoiden henkilökohtaisen suhteen merkitystä ja naisen suostumusta, lisäämällä avioesteiden määrää (sukulaissuhteet lukuisissa polvissa ja myös henkinen sukulaisuussuhde) ja saada avioliiton muodoksi vihkiminen; avioliiton purkaminen mahdotonta

- uskonpuhdistuksen yhteydessä kirkon määräysvalta avioliittoasioissa siirrettiin maallisille viranomaisille: avioliitto ei enää ollut sakramentti, vaan maalliseen elämään kuuluva instituutio

- avioero voitiin nyt myöntää huoruuden, omavaltaisen hylkäämisen tai sellaisen syyn perusteella, joka ilmeni vasta vihkimisen jälkeen vaikka olikin voimassa vihkimisen aikaan

- avioeroa pyrkivät kirkon viranomaiset sovittelemaan, jonka jälkeen asia siirrettiin alioikeuteen, joka ei kuitenkaan tuominnut puolisoita avioeroon, vaan tuomiokapituli päätöksellään (ratkaisuvalta alioikeudelle 1734 laissa); kihlaparin halutessa eroa tuli hakea kihlaeroa aluksi tuomiokapitulilta, sitten (1734) tuomioistuimelta – joskus epätäydellisiä avioliittoja, jossa nainen sai suuremmat avio-oikeudet kuin normaalisti: näitä liittoja kuitenkin yritettiin välttää

- moniavioisuus avioesteeksi 1686 kirkkolaissa ja 1734 laissa

- prostestanttinen kirkko ryhtyi 1600-luvulla järjestelmällisesti valvomaan ihmisten käyttäytymistä (mm. talonväen kirkossakäynnin valvominen)

- asumuseron myöntäminen 1686 kirkkolaissa, esiaviollisten suhteiden kontrollin tiukkeneminen

- aatelisto yritti 1600-l. suojata asemaansa epäsäätyisiltä avioliitoilta: ilman naittajan lupaa avioituneille ajan mittaan ankaria omaisuuteen kohdistuvia menetyksiä; myös huomenlahjojen määrää pienennettiin

- reduktion yhteydessä perityn maan suojaa vähennettiin ja aviomiehen oikeuksia vahvistettiin, huomenlahjan katsottu olevan vaimon hallinnassa avioliiton aikana, ja nainen sai lahjan liiton purkautuessa vain, jos lahja oli vahvistettu ennen muita miehen omaisuuteen kohdistuvia vaatimuksia (tarve suojata velkojaa); huomenlahja katosi 1800-l.

- 1734 lain naimiskaaren mukaan vaimo seurasi miehensä säätyä ja tilaa: aviomiehen asema korostui, ja vaimon suvun merkitys väheni

- avioliiton oikeusvaikutukset vaimoa kohtaan säilyivät jotakuinkin samoina

- vaimon oikeudellista asemaa vahvistettiin 1800-l., muutokset koskivat enimmäkseen kaupunkilaisolosuhteita ja varakkaita yhteiskuntaryhmiä:

- vaimon mahd. irtautua miehen omaisuusvallasta pesäerolla (1868)

- 1889 laki aviopuolisoiden omaisuus- ja velkasuhteista (AOL): vaimo sai harjoittaa omaa elinkeinoa ilman miehen suostumusta ja hallita omia työansioitaan, puolisoiden mahd. sopia omaisuuden jakautumisesta

- säännösten tavoitteena suojata vaimon omaisuus ja toimeentulo miehen ylivelkaisuustilanteissa

- puolisoiden omaisuus koostui yhteisestä ja yksityisestä omaisuudesta, jota oli maalla peritty kiinteistö ja testamentilla/ lahjakirjalla yksityiseksi määrätty omaisuus; avioehto

- puolisoiden omaisuuden ja velkojen erillisyyden periaate kuitenkin vasta 1929 avioliittolaissa

- avioeromahdollisuuksien laajeneminen erivapauskäytännöllä, vaikka huoruus ja hylkääminen olivatkin lainmukaiset ainoat eroperusteet (KKO myönsi 1920-l. useita eroja eripuraisuuden tai erillään asumisen perusteella)

- 1917 siviiliavioliiton salliminen, jolloin poliittinen oikeisto ryhtyi avioliiton valvojaksi (kirkon vaikutusvallan vähennyttyä)

- 1948 avioero asumuserolla

- 1988 eron syytä ei tuomioistuimessa enää tarvitse osoittaa eikä tutkia (osapuolten välinen sopimus)

PAIKALLISEN ITSEHALLINNON KEHITYKSESTÄ SUOMESSA

- alusta alkaen paikallinen itsehallinto keskittynyt pitäjiin

- Ruotsin ristiretket 1100- 1200-luvulla: jako barbaarikristittyihin ja pakanoihin, jaolla tosin pientä eroa; kirkko ei kuitenkaan vakiinnuttanut asemiaan, sillä retkien jälkeen paikallinen yhteisö purki merkit kristinuskosta, jolloin kirkolla ongelmia seurakuntaorganisaation aikaansaamiseksi

- ratkaisuna kirkon- eli pitäjänkokous, joka rakentui muinaispitäjien päätösorganisaation varaan, ja kokousta johti kirkkoherra

- käräjät pitäjänkokouksena tai alkuperäisessä tehtävässään käräjinä; kansan itsehallinto vielä laaja

- pitäjänkokousten suppeuden vuoksi kirkko organisoi maakuntakäräjät tai –kokoukset, jonne pitäjät lähettivät edustajiaan

- maakuntakokousten perimmäinen tehtävä oli kirkollisen verotuksen järjestäminen

- kirkon luoma hallinto tyydytti lähinnä sen omia tarpeita, mutta sitoi Suomen alueen myös Ruotsin valtion piiriin; kirkon ja valtion työnjako – valtio rakensi linnoituksia ja takasi rauhan, jonka suojissa kirkko teki organisaatiotyötään

- kruunu puuttui kuitenkin paikallishallintoon 1300-luvulla verojen haalimisen tähden; kirkko keräsi luottamusmiespohjaisen verokuntamiestoimen avulla veroja henkilöltä tai talolta, mutta kruunu pohjasi verotuksensa maahan

- kruunu halusi myös turvata oikeudenolot, jotta saisi lisää sakkotuloja: linnanisännät ja kansan nimittämät laamannit, mutta hallintopitäjien luominen kirkkopitäjien rinnalle oli tärkein uudistus – hallintopitäjien (joita hallitsi kansan nimittämä nimismies) joukko muodosti kihlakunnan, johon kuningas nimitti kihlakunnantuomarin

- 1500-luvulla kansan ehdollepanot sivuutettiin kaikissa tuomarinnimityksissä

- Kustaa Vaasa loi 1500-l. valtiollisen voutihallinnon, ja Kustaa II Aadolfin aikana 1600-l. muodostettiin keskusvirastot, lääninhallinto ja hovioikeudet, ja 1600-l. paikallishallinnon elimet menettivät valtaansa kuninkaallisille viranomaisille

- 1700-l. käräjät menettivät hallinnollisen valtansa ja niistä tuli puhtaasti oikeudellinen instituutio; samaan aikaan pitäjänkokousten tärkeys hiljalleen nousi, sai uusia, kurinpidollisia tehtäviä

- pitäjänkokousten organisatorinen uudistus, jossa kokouksista erotettiin ns. kirkkoneuvostot, joista tuli pitäjänkokouksiä tärkeämpiä elimiä – pitäjänkokousten tehtäväksi jäi köyhistä huolehtiminen, ja 1697 määräys sakon antamisesta pitäjänkokouksesta poisjäävälle, joka johti enemmistöpäätöksiin siirtymiseen

- pitäjänkokousten merkitystä ryhdyttiin 1700-l. puolimaissa korottamaan, jonka syynä oli organisaation tehtäväpiirin laajentaminen: pitäjänkokousten poliittinen merkitys vahvistui, jolloin radikaalien väestönosien sananvalta kasvoi – tämä estettiin yhdistämällä äänivalta tilan kokoon

- seurauksena vallan jakaminen suurten tilojen omistajille, jolloin liiallisen demokratian uhka poistettu ja keskusjohtoisuutta saatettiin löysentää: maaherrat velvoitettiin 1730-l. antamaan kertomukset valtiopäiville lääniensä tilasta

- valtaisan väestönkasvun johdosta hyväksyivät valtiopäivät 1742 mallisäännön kyläjärjestyksiksi

- kyläjärjestysten tarkoitus oli lievittää sarkajaon aiheuttamaa vainiopakkoa (= n. isojako); kyläjärjestystä käytettiin myös apuna järjestyksenpidossa

- kylähallinto saattoi kuitenkin toimia ilman yhteyttä seurakuntaan ja papistoon

- 1800-l. paikallishallintoa tehostettiin antamalla tehtäviksi a) köyhäinhoito, b) kansanopetus ja c) terveydenhoito, mutta vasta 1860-l. paikallisen itsehallinnon oikeudellista statusta ja kunnan asukkaiden äänivaltaa alettiin vahvistaa, mikä johtui säätyvallan heikkenemisestä ja markkinatalouden ja demokratian voimistumisesta

- 1740-l. lähtien väestömäärän lisääminen ruukkien ja kartanoiden työvoimapulan poistamiseksi, ja vuosisadan vaihteessa siirryttiin työvoiman liikatarjontaan ja maaseudun proletarisoitumiseen à köyhäinhoidon menot kasvoivat

- 1826 kirkkoneuvosto jokaiseen pitäjään, köyhäinhoitomaksut (myöh. kunnallisvero)

- 1852 köyhäinhoitohallitus jokaiseen pitäjään

- seurauksena modernin kunnallishallinnon alku: itseverotus, tilien valvonta, valitusoikeus, pääluvun muk. äänestys, määräaik. toimikaudet; irtolaisuuden kriminalisoiminen

- 1865 kunnallishallitukset, jolloin kunta (päätöksentekijä) ja seurakunta (toimeenpanija) erotettiin toisistaan

- 1918 valtuusto (valittuihin edustajiin nojautuva kuntakokous)

- yleisesti voidaan sanoa maakunnallisen itsehallinnon perinteen puuttumista Suomessa olevan syytä pitäjähallinnon keskeisyydestä ja asutuksen harvaisuudesta sekä pitkistä etäisyyksistä

VALTIOSÄÄNNÖN JA KESKEISTEN VALTIOELINTEN HISTORIAA

- vanhin perustuslaki 1776 Virginian peruskirja eli charteria, perustana 1700-l. lopun valistusfilosofit; myös Englannin (aateliston) vanhin perustuslaki Magna Charta 1215

- valtiosääntö: säännösten kokonaisuus, jolla järjestetään valtiojärjestyksen perusteet

- Ruotsi-Suomen ensimmäinen valtiosääntö kuningas Birgerin Uplannin lain kuninkaankaari 1296, joka sisälsi säännökset kuninkaanvaalista ja vaalin jälkeen kuninkaan eri maakuntiin tekemästä eerikinretkestä

- Maunu Eerikinpojan maanlaissa 1347 säännökset kuninkaanvaalista, kuninkaanvalasta ja kuninkaan neuvostosta, jotka kirjattiin myös Kristofferin maanlakiin 1442

- kuninkaan neuvosto 1200-l., josta Kustaa Vaasan aikaan (1523-60) valtakunnanneuvosto eli valtaneuvosto, asema muuttui tähän aikaan kuninkaan palvelijoiksi

- 1. valtiopäiväjärjestys (VJ) 1617, jossa tärkeintä olivat säädökset eri säätyjen kokouksista, joista tärkein 1626 ritarihuonejärjestys (aateliston jakaminen kolmeen luokkaan)

- Kustaa II Aadolfin aikana (1611-32) kollegiojärjestelmä ja keskushallinnon organisoiminen

- Kaarle XI:n aikana (1660-97) itsevaltiuden aika: verotusvalta, lainsäädäntövalta, mikään hallitusmuoto ei sitonut kuningasta

- 1719 jälkeinen aika: vapauden tai säätyvallan aika; saman vuoden HM oli täysivaltaistakin hallitsijaa sitova HM, jolloin lakien hyväksyminen kuului säädyille (kuninkaasta kumileimasin)

- 1771 Kustaa III:n vallankaappaus, ja säädyt pakotettiin väkivalloin hyväksymään 1772 HM, jonka kuninkaan valtaa lisättiin 1789 YVK:lla (yhdistys- ja vakuuskirjalla): säädyiltä aloiteoik. lainsäädäntöasioissa pois, valtaneuvoston lakkauttaminen, jonka tilalle korkein oikeus (KKO)

- HM:ssä palautettiin aateliston luokkajako ja YVK:ssa vahvistettiin talonpoikien oikeuksia: perintötalonpojan oikeus perintötaloon luvattiin pitää voimassa aina rikkomatta

- 1772 HM:n ja 1789 YVK:n mukaan Kustaa III oli valistunut itsevaltias, jolloin lakien säätämiseen, uusien verojen määräämiseen ja sotaväenottoihin vaadittiin säätyjen suostumus

- Venäjän Aleksanteri I:n Suomen valloitus 1808-09: säätyjen kutsuminen Porvoon valtiopäiville 1809, jossa säädyt vannoivat uskollisuudenvalan keisarille

- Suomen suurruhtinaskunnan hierarkiarakenne:

1) keisari-suurruhtinas Pietarissa

2) valtiosihteeri, joka esitteli Suomen asiat keisarille, myöh. ministerivaltiosihteeri; kahteen otteeseen lisäksi Suomen asiain komitea yht. 49 v.

3) kenraalikuvernööri keisarin edustajana Suomessa, ja myös senaatin puheenjohtaja

4) senaatti, “kotimainen hallitus”: jako oikeus- ja talousosastoon, ylimpänä syyttäjänä ja laillisuuden valvojana prokuraattori, talousosaston alaisina toimituskunnat (päällikkönä senaattori), joilla pääosin valmistelutehtäviä

senaatti käytti sille uskotuissa asioissa ylintä päätösvaltaa, jonka se teki yhteisessä täysistunnossa eli plenumissa

- ensimmäiset valtiopäivät 1863 ja 1869 valtiopäiväjärjestys (VJ), Suomen ensimmäinen oma varsinainen perustuslaki

- säätyjen aloiteoik. takaisin 1886, mutta sen sijasta käytettin anomusoikeutta

- säätyvaltiopäivät Suomessa viimeinen lajiaan kansanedustuslaitoksena

- 1906 VJ:n mukaan eduskunta oli yksikamarinen, ja kansanedustajat valittiin välittömillä, suhteellisilla ja salaisilla vaaleilla yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden mukaisesti (myös naiset!), myös suuri valiokunta toisen kamarin korvikkeeksi sekä määräenemmistö- ja lepäämäänjättämispäätökset

- Venäjän keisarinvallan kukistuminen helmikuun vallankumoukseen 1917, eduskunnan julistautuminen korkeimman vallan haltijaksi heinäkuussa

- eduskunta hyväksyi Svinhufudin senaatin antaman Suomen itsenäisyysjulistuksen 6.12.1917

- 1918 kansalaissodan jälkeen eduskunta kutistunut tynkäeduskunnaksi vasemmiston puuttuessa

- 1918 KKO ja KHO, elinikäinen tuomarinvirka; senaatista valtioneuvosto, toimituskunnista ministeriöt

- monarkistien ja tasavaltalaisten välinen valtataistelu, jossa tasavaltalaiset voittivat: valtionhoitajaksi Mannerheim

- Ståhlbergin perustuslakikomitean hallitusmuotoehdotus, jossa presidentti sai laajat valtaoikeudet myönnytykseksi monarkisteille, valitsijamiesvaalit

- 1919 HM:ää täydennettiin 1922 lailla valtakunnanoikeudesta ja ministerivastuulailla, uusi VJ 1928; sekä 1919 HM ja 1928 syntyneet eduskunnan aloitteesta, mikä paradoksaalista

- myöhempiä muutoksia: siirtyminen kaksivaiheiseen kansanvaaliin, uusi PL 2000, jossa presidentin valtaoikeuksia pienennetty

PRIVILEGIOISTA PERUSOIKEUKSIIN

- kuninkaanvalat ja kuninkaalle vannotut uskollisuudenvalat olivat kuninkaan ja säätyjen välisiä sopimuksia: kuningas oli 1200- ja 1300-l. vaihteessa myöntänyt aatelistolle ja papistolle erioikeuksia eli privilegioita

- vapauden ajalla (1719-71) vallan painopiste siirtyi aluksi neuvostoon ja sittemmin valtiosäätyihin

- uusia erioikeuksia lupa antaa vain kaikkien säätyjen suostumuksella: aatelistolle ja papistolle uusia erioikeuksia

- alempia virkoja muillekin säädyille ja rälssimaan omistus aatelia laajemmalle

- VJ:n mukaan säätyjen päätös muodostui 3 säädyn puoltavan kannan avulla, mutta kaikkien puoltava kanta vaadittiin, jos päätös koski säätyprivilegioita tai säätyjen vapautta à perustuslainsäätämisjärjestyksen alkumuodon hahmottuminen

- 1766 säätykokouksessa määrättiin, että perustuslakien muuttaminen oli lykättävä seuraaville valtiopäiville, jossa vaadittiin 4 säädyn yhtäpitävä päätös

- HM:n muutos 1772, jossa kuningas johtavaksi valtiomahdiksi, ja kaikki 1680 asti peruslakeina pidettyjen säännösten kumoaminen säätyprivilegioita lukuunottamatta

- YVK 1789 vahvisti hallitsijan valtaa, mutta tähän Kustaa III tarvitsi aatelittomien säätyjen tukeja, joten hän tasasi säätyjen privilegiot (perustuslain muuttamiseen siis vain 3 säätyä vaadittu); valtakunnanneuvoston lakkauttamisessa kuningas saattoi nimittää neuvoston tilalle järjestettäviin konseljeihin myös aatelittomia

- oli tulkintakysymys Venäjän vallan Suomessa, miten perustuslakeja sai muuttaa: 1869 VJ:een kirjattiin vaatimukseksi neljän säädyn yhtäpitävä päätös – tavallisiin lakeihin tosin käytettiin vieläkin 3:1 –vaatimusta

- säätyjärjestelmä purkautui vasta 1906, ja aikana 1869-1906 säätyjen laatimista säännöksistä tärkeimpiä olivat elinkeinovapaus 1879, rälssisäterien omsitus kaikille kansalaisille 1864, yleinen asevelvollisuus 1878

- eräät aatelin privilegiot kumoutuivat elinkeinoasetuksella 1879, vaikka asetus ei tästä maininnut

- privilegioiden ja perustuslakien kohtiin puututtiin välittömällä tai välillisellä tavalla:

a) välitön: kumottiin perustuslakien ja privilegioitten yksittäisiä kohtia ja hyväksyttiin niiden tilalle tavallisia säätylakeja

b) välillinen: perustuslakien tai privilegion alkuperäinen teksti jätettiin koskemattomaksi, mutta muuttamistarkoitus mainittiin uudessa säädöksessä/ sen perustelussa ja uusi säädös hyväksyttiin 4 säädyn yhtäpitävin päätöksin à poikkeuslaki-instituutio, siihen aikaan: “perustuslakisäännöksen käyttöalan supistaminen”

- ristiriidat säätyehdotuksissa havaitsi säätyjen lakivaliokunta, jonka tuli antaa mietintönsä perustuslain ja yleisen lain säätämisestä ja muuttamisesta, jolloin muut valiokunnat alkoivat nim.om. valiokunnalta pyytää lausuntoja säädösehdotusten suhteesta perustuslakiin

- 1906 eduskuntauudistuksessa:

- hallitsijan yksinomainen aloiteoik. perustuslain muuttamiseksi

- 4 säädyn yhtäpitävyysvaatimus määräenemmistövaatimukseksi: perustuslainsäätämisjärj.

- perustuslakivaliokunnasta perustuslakien auktoritatiivinen tulkitsija

- eduskunta hyväksyi maanvuokralain 1908, jolloin se ulotti taannehtivasti lainsäädäntöä kajoten siten saavutettuihin oikeuksiin, joka oli perustuslainvastaista (1 esim.)

- 1906 sanan-, kokoontumis- ja yhdistymisvapaus perustuslakiin, mutta varsinaisesti perusoikeussäännöstö HM:ään 1919, jolloin puhuttiin kansalaisvapauksista ja tasa-arvoisuussään.

- HM:n omaisuudenturvasäännös sisälsi myös saavutettujen oikeuksien suojan

- poikkeuslaeista 1917-21 yhdentyvä käsitys, että poikkeuslait eivät kaikessa rinnnastu PL:hin, joita voidaan muuttaa myös tavallisessa järj., mikäli muutos ei samalla sisällä siihenastista pitemmälle meneviä tai toisenlaisia poikkeuksia perustuslaista

- poikkeuslakeja käytettiin maakysymysten ja tal. kriisiin seuraamusten hoitamiseksi, 1920- ja –30-l.

- sotien välisenä aikana jäi vailla perustuslakivaliokunnan arviontia 2/3 lakiehdotuksista, jolloin tulkinnan ohjaajana oli hallitus johtolauseen avulla (pidettiin huoli ettei poikettu vanhojen perustuslakien tulkintatavasta)

- sodan jälkeen suurin osa perusoikeussäännösten kovan ytimen etsimisestä

TALOUDELLISEN LAINSÄÄDÄNNÖN LIBERALISOIMINEN

- Aleksanteri II:n noustessa valtaistuimelle 1855 hän valistuneiden itsevaltiaiden tavoin päätti tyydyttää protestoivaa kansaa yhteiskunnallisten reformien keinoin: Venäjällä maaorjuuden lakkauttaminen 1861, rikos- ja prosessoik.:n moderneja uudistuksia

- Aleksanteri II:n senaatin pöytäkirjaan sanelema nootti 1856, jossa hän ehdotti uudistuksia à senaatti asetti 2 teollisuuskomiteaa pohtimaan uudistusmahdollisuuksia, ja komiteat laativat ehdotuksia nousevan teollisuuden vahvistamisesta lainsäädännännöllisesteiden poistamisen ja muiden tukikeinojen avulla

- ennen valtiopäivätoimintaan tapahtuneet uudistukset:

1) ammattikuntien privilegioitten kaventaminen 1859 vain tiettyjen ammattien jättämisellä ammattikuntalaitoksen alaisuuteen; muiden ammattien vapaa harjoittaminen, itsensä elättämisen oikeus à pyrkimys vähentää köyhäinhoitorasitusta

2) oikeus harjoittaa kauppaliikettä maaseudulla

3) sahausliikkeen vapauttaminen

4) uusi vekselisääntö 1858 ja uusi tullitariffi 1859

5) rahauudistus 1860 (Suomen markka)

6) senaatin luettelo uudistettavista asioista, joita käsiteltiin tammikuun valtiokunnassa 1862: yleisesti edellytysten luominen teolliskapitalistiselle yhteiskuntamuodolle, joka perustuu markkinoiden ja yrittämisen vapauteen

- liberaaliset reformit valtiopäivien myötävaikutuksella 1863-69:

a) 1868 elinkeinovapausasetus, joka kuitenkin sisälsi lupakäytäntöä, vaikkakin höllentynyttä

b) osakeyhtiöasetus ja kommandiittiyhtiöasetus 1864

c) yksityispankkien perustamista koskenut asetus: Suomen Yhdyspankki 1862

d) lukuisia kiinteistöjen käyttöön ja velkasuhteisiin liittyviä säännöksiä

e) 1868 kiinnitysasetus, vanhentumisasetus (10 v.)

f) rangaistuksia lieventäneet asetukset: vapausrangaistukset kuolemanrangaistusten tilalle, osittain rangaistusasteikkojärj. siirtyminen, parannusperiaate

- liberaalisten reformien loppuunsaattaminen 1870-79:

- elinkeinolakikomitea moitti 1868 elinkeinoasetusta sen lupamenettelyn säilymisen ja vapaan kilpailun puuttumisen vuoksi

- 1879 uusi elinkeinoasetus, joka toteutti elinkeinovapauden periaatteen: kapitalismin edellyttämän vapaan palkkatyöläisen luominen

- konservatiivisen oikeuspolitiikan kausi 1880-1905:

- konservatiivinen linja johtui liberalistisen lainsäädännön vakiintumisesta

- muutamat uudistukset vietiin tosin päätökseen, esim. rikoslaki 1889

- 1800-l. lopulla pikemmin kiinnitettiin huomiota teollistumisen aiheuttamiin epäkohtiin

- oikeudellinen muutos voidaan selittää:

- aatteiden leviämisellä ja aatteilla justifioiminen eri kannanottojen puolesta ja vastaan

- kipeä taloudellinen uudistustarve, joka tosin olisi voitu aloittaa aikaisemminkin

- kansainvälinen tal. kehitys à muutospaineet

- liberalististen liikemiesten suuri vaikutusvalta uudistuspolitiikan linjoittamisessa: he kykenivät vaikuttamaan näennäisesti vahvan valtion avulla poliittisiin reformeihin

SOSIAALILAINSÄÄDÄNNÖN KEHITYS

- Kustaa Vaasan aikana jo valtakunnan perusyksikkönä talonpoikainen tila, ja sisäinen vakaus taattiin tilojen jakokielloilla, perimysjärjestyksellä ja maaverolainsäädännöllä

- Ruotsin suurvalta-aseman laajentuessa sääntely sai tuekseen sotalaitosta ja irtolaisuutta koskevan lainsäädännön

- erillistä vaivaishoitoa järjestettiin jossain määrin, mutta pääasiallinen sosiaaliturva liittyi palkollissuhteeseen: isännällä moraalinen velv. hoitaa palkollisensa elatus

- 1690-l. lopulla Suomen suuret nälkävuodet (450 000 à 300 000), jota Suuri Pohjan sota 1700-21 vain syvensi

- sodan seurauksena aatelisto menetti osan mahtiasemastaan muille säädyille, ja puoluepoliittinen liikehdintä – hatut, myssyt – aktivoitui

- väestön tuhoutuminen laukaisi työvoimapulan, jota vahvistivat lait enimmäispalkoista työväestön palkkojen hillitsemiseksi: osa väestöstä siirtyi Venäjän puolelle töidenhakuun

- seurauksena palkkatyö sai jalansijaa myös maatalouden piirissä à eriytyvä asuminen

- em. tekijöitä vahvisti myös pikkuviha 1742-43, joka pienensi kansaa entisestään

- Ruotsi perusti väestötilaston 1749

- väestönkasvua edistettiin tilattoman väestön kiinteisiin parisuhteisiin houkuttelemalla ja torpparilaitoksen perustamisella: torppia perustivat yleensä tilojen toiset & kolmannet pojat

- miljoonan ihmisen raja 1810

- pakollinen vaivaishoito 1700-l. lopulla

- väestön nousevan kasvun vuoksi maanjakokysymys muodostui ongelmalliseksi 1800-l.

- köyhyysongelma ratkaistiin kriminalisoimalla irtolaisuus, jolloin tilattoman ja köyhän väestönosan oli hakeuduttava palkolliseksi

- 1860-l. alkaen teollisuuden työvoiman tarve aikaansai irtolaisuusasetuksen työvoimaa ohjaavan merkityksen menetyksen, jolloin irtolaisuus sai hallinnollislainsäädännöllistä merkitystä

- puu- ja paperiteollisuuden nousu 1880-l. aiheutti kysynnän kasvun, jolloin puut ja metsät kapitalisoitiin ja köyhimmän väestönosan elinmahdollisuudet entisestäänkin kapenivat: suuri maanjakoreformi jäi puuttumaan

- 1870-l. tapaturmavakuutus ja 10-tuntinen työpäivä

- lainajyvärahastot ja viljamakasiinit katojen seurausten, köyhyyden ja korkean kuolleisuuden torjumiseksi

- työttömyyttä torjuttiin suurimmissa kaupungeissa mm. estämällä muuttoliike

- teollistuminen synnytti luokkatietoisen työväenliikkeen: SDP 1903 Forssan ohjelma

- 1905 suurlakko aikaansai äänioikeuden ja eduskunnan, mutta odotukset kutistuivat eduskunnan hajotessa vuosittain 1913 asti; myös au-lapsilain vahvistamattomuus

- 1917 oikeistoenemmistöinen eduskunta sääti lait 8-tuntisesta työpäivästä ja työttömyyskassoista

- 1918 torpparivapautus, joka johti Suomen maatalouden pientalonpoikaisvaltaisuuteen

- sosiaalilainsäädännön ongelmat ratkaistiin yksityisoik. lainsäädännöllä: TyöSopL, au-lapsilaki, ottolapsilaki, AL, terveydenhoitolaki; julkioik. säännökset koskivat pääasiassa köyhäinhoitoa ja yleistä oppivelvollisuutta

- 1930-l. talouslaman seurauksena uudistettiin työttömyyskassajärjestelmä ja annettiin kansaneläkelaki – muissa maissa suuri murroksia vastaavasti (USA: New Deal, Hitler Saksassa)

- sodan vaikutuksena valtio sai kuntien lisäksi vastuuta sosiaali- ja terveydenhuollosta; työnantaja- ja työntekijäpuolten neuvottelut työolojen kehittämisestä (Tammikuun kihlaus); sodan jälkeen yleisen työvelvollisuuden lakkauttaminen; sodan jälkeen työvoimapoliittiset toimet, perheiden perustamista edistävät järjestelmät, invalidihuollon ja sotaorpojen huollon järjestäminen

- työllisyyspolitiikan harjoittaminen 1948 laskusuhdanteen seurauksena – työllisyystyöt

- työllisyyspolitiikan vaihtuminen työvoimapolitiikaksi: työvoiman ohjaaminen työpaikkojen viereen työvoiman kysynnän lisäämisen sijasta

- työttömyyskorvausjärjestelmä 1960

- hyvinvointivaltion kehitys 1960 à kansakunnan vaurauden lisääntyminen universaalisti (tv, auto ym.) ja maatalousvaltaisen yhteiskunnan purkautuminen

- Ruotsin imu 1970-l., jonka johdosta työvoimapulaa à perheenäitien aktivoimiseksi päivähoitolaki 1974; suuri työttömyys siitä asti, huippu 1990-l. 500 000 työtöntä!

- 1960-l. asti painotettu perusturvaa ja ansioturvaa: väestön vakuuttaminen riskien varalta

- tuloksena hyvinvointivaltio, joka kuitenkin julkisten palveluiden kehittymisen myötä on lähentynyt jotakin muuta – kritiikki holhousvaltiosta

- 1990-luvulla ympäristöongelmat, lasten ja ikääntyvän väestön hoitoongelmat, pakolaisongelma, markkinaongelmat (lama, romahdus)…

MODERNIN TYÖOIKEUDEN KEHITYSHISTORIAA

- maatalousyhteiskunnan aikana palkkatyön perustana palkollissuhteet

- ammattikuntalaitoksen syntyi, kun 1600-l. alettiin toteuttaa merkantilistista talouspolitiikkaa, ja laitos lakkasi lopullisesti vasta 1879 elinkeinovapausasetuksen yhteydessä

- kaikille vanhemmille palvelussuhteille oli tyypillistä:

- palveluspakko

- liikkumisvapauden puuttumattomuus

- laaja isäntävalta (patriarkalismi)

- tuon ajan lainsäädäntöä leimasi käsitys, että kullekin kuuluivat säätyasemansa mukaiset ettudet ja rasitukset (status-oikeudenmukaisuus)

- yleisesti maatalousyhteiskunnan työsuhteiden voidaan katsoa olleen luonteeltaan patriarkaalisia statussuhteita

- 1800-l. lopulla työ ja pääoma vapautuivat ja työväenluokka syntyi, joka muodosti työväenkysymyksen, joka ratkaistiin työväensuojeluslainsäädännöllä: 1889 asetus teollisuusammateissa olevien työntekijäin suojelemisesta, 1895 työnantajan vastuunalaisuutta työntekijää kohtaavasta ruumiinvammasta koskeva laki

- ajalle tyypillinen liberalisoituminen sai aikaan myös, että oikeudellisesta sääntelystä varsin vapaita työsuhteita esiintyi etenkin uuden teollisuuden piirissä

- seurauksena työntekijä- ja työnantajapuoli alkoivat järjestäytyä: ammattiyhdistykset, 1905 suurlakko, joka aikaansai yhtäläisen ja yleisen äänioikeuden

- edellytykset työehtosopimusten solmimiseksi olivat siis olemassa, mutta niitä ei työnantajanpuolen vastahakoisuuden vuoksi solmittu: uuden teollisuuden vapaat sopimussuhteet

- 1. laki työsopimuksesta 1922, työehtosopimuslaki 1924, joiden tarkoituksena antaa työelämän ilmiöille puitteet, muodot ja rakenne (maata on lailla rakennettava): liberal. laillisuusideologia

- valtion tehtävä oli tänä aikana turvata työrauha häiriöiltä ja lakoilta, jolloin oik. sääntelyn yleisenä päämääränä oli vain muodollinen oikeudenmukaisuus olemalla puuttumatta kansalaisten välisiin aineellisiin erivertaisuuksiin

- sodan jälkeen suuri teollistuminen, jolloin valtio omaksui sosiaali- tai hyvinvointivaltion roolin:

- työsopimusten laajamittainen käyttöönotto talvisodan myötä: “Tammikuun kihlaus”

- työtuomioistuin 1947

- lukuisat lakien uudistukset, mm. laki yhteistoiminnasta yrityksissä (YTL) 1978

- tulopolitiikan kausi 1968à (SAK:n suuri asema)

- modernin työoikeuden syntyvaihe: työmarkkinaosapuolten neuvottelu- ja sopimustoimenpiteet suht. vapaata

- uusi TyöSopL 1969, jossa lakisääteinen irtisanomissuoja ja yleissitovien työehtosopimusten järj.

- sosiaalivaltio loi kansalaisille uusia oikeuksia

- vahva oikeuden materialisoituminen (luonne formaalisesta materiaalisemmaksi): hyvinvoinnin tasaaminen kaikkien kesken, yleisluontoisten lausekkeiden ja joustavien, väljien säännösten käyttö

- työsuhteiden luonne muuttui nyt vapaista sopimussuhteista säännellyiksi statussuhteiksi, joita sääntelivät valtiovalta ja työmarkkinajärjestöt

- vallitseva työehtosopimusmekanismi toteuttaa siten kollektiivista, materiaalista oik.mukaisuutta

- 1970-l. kehitys johtanut jälkiteolliseen vaiheeseen, jossa palveluelinkeinot merkittävin elinkeino

- samaan aikaan yhteiskunnan sosiaalimenot ja työnantajien sosiaaliturvamaksut ovat kasvaneet: sosiaalivaltion kriisi, jolloin valtion on sanottu menneen kohti talousvaltiota

- oikeuden avainsanoja:

- joustavuus (flexibility)

- hajauttaminen (de-centralization)

- sääntelyjen purkaminen (de-regulation)

- modernin oikeuden evoluutio:

- kohti refleksiivistä oikeutta, jossa huomio kiinnitetään tilanne- ja yksilökohtaisiin tarpeisiin

- työsuhteet joustavampia yhteistyösuhteita, naisten osuus työelämässä

- talouselämän rakenne kaksinapaistunut: suuryritykset ja pienyritykset – dualistinen talous

- tilapäinen joustotyövoima

AUTONOMIAN AJAN RIKOSOIKEUS

- Venäjän valloitettua Suomen 1734 laki säilyi voimassa

- ylintä tuomiovaltaa käytti keisarin nimissä senaatin oikeusosasto

- Nikolai I armahti 1826 kuolemaanrangaistukseen tuomitut, jotka karkotettaisiin Siperiaan; kuolemanrangaistuksia ei Suomessa 1825 jälkeen enää pantu täytäntöön säännöllisissä oloissa

- karkotusmahdollisuuden laajentaminen 1856 keisarillisella käskykirjeellä, jonka mukaan voitiin karkottaa myös irtolaiset; karkotusseuraamus oli käytössä 1826-88

- Venäjän rikosoik.:n kodifiointi valtiosihteeri Mihail Speranskin aloitteesta – Suomessa asetettiin komitea 1800-l. alussa 1734 lain muokkaamiseksi, joka kariutui suomalaisten vastarintaan

- irtolaisuuskysymyksen vaikutuksesta vankimäärämme täynnä irtolaisuudesta tuomittuja: tämä ratkaistiin 1860-80-l. annetuilla asetuksilla, joilla toteutettiin työvoiman vapaa liikkuvuus

- Aleksanteri II:n valtaannousun johdosta 1855 Venäjällä useita reformeja:

- maaorjuuden poistaminen 1861

- rikos- ja prosessioik. uudistukset: mm. julkisuus, suullisuus, asianajajat, valamiehistö

- uudistusten merkitystä vähensi 1880-l. alkaen poikkeuslaki-instituution laaja soveltaminen

- rikosoikeuden uudistaminen senaatissa 1850- ja –60-luvuilla, ja säädyt hyväksyivät periaatelinjat, joiden mukaan rikoslainsäädäntö tulisi uudistaa: runko kuritushuone-, vankeus-, sakko- ja arestirangaistuksissa

- 1866 rikosoik. osittaisuudistus: latitudi eli rangaistusasteikko, syyksiluettavuuden asteet

- vankeinhoidon rakentaminen progressiivi- eli edistysjärj. varaan

- K. G. Ehrströmin komitean parannusperiaate: oikeellinen sovitus, mutta myös pelotus; komitean ehdotusta pidettiin liian lempeänä

- seurauksena uusi komitea johtajana Jaakko Forsman:

- sovitusoppi ja tekorikosoikeus: rankaisemisen perustana tapahtunut rikos eikä tekijän arvionti

- tuomioistuimen harkintavallan kaventaminen

- 1889 rikoslaki :

- kuolemanrangaistuksen luja rajoittaminen

- ruumiin-, häpeä- ja karkotusrangaistusten poistaminen

- vapausrangaistukset latitudeina, samalla kansalaisluottamuksen menettäminen

- sakot kokonaan valtiolle

- asianomistajan vallan supistaminen

- rikosoikeuden lieventäminen oli askel legaliteetin ja yhdenvertaisuuden vahvistumisen myötä kohti oikeusvaltiota

1900-LUVUN RIKOSOIKEUDELLISIA KEHITYSLINJOJA

- 1889 RL toteutti viimeisenä rikoslakina klassisen rikosoikeuden periaatteita

- 1800-l. lopulla klassinen rikosoikeus joutui puolustusasemiin positiivista tieteenihannetta vastaan: uuden ihanteen vaatimus empiirisiin menetelmiin perustuvista rikollisuuden torjuntakeinoista, pitäisi hyödyntää kriminologian tutkimustuloksia

- rikosoik. opit jaettu tekijöiden mukaan:

a) biologisiin: rikollisuus ihmisen synnynnäinen ominaisuus (Cesare Lombroso)

b) yhteiskunnallisiin:

- Enrico Ferri ja Raffaele Garofalo, Lombroson oppien lisäksi: italial. eli posit. rikosoik.koulu (yhteiskunnalliset ominaisuudet biologisten lisänä)

- Franz von Liszt: saks. eli sosiol. koulu (parantumiskykyisen rikoksentekijän parantaminen rikoksestaan – parantumattoman vaarattomaksi tekeminen tämän eristämällä)

- uusien oppien kannattajat tukivat rikoksentekijöiden kategorisointia ja yksilöllistä rankaisemista: rangaistus sen perusteella, millaista käsittelyä rikoksentekijä tarvitsi

- sosiol. koulu: ehdollinen rangaistus, vaarallisen tekijän eristäminen erityisiin turvalaitoksiin ja nuorisovankila

- positivisten rikosoikeusoppien nopea leviäminen, ja näitä oppeja esitteli Jaakko Forsman kirjoituksessaan v. 1883; Forsman ei kuitenkaan kannattanut uusia oppeja peläten yksilön vastuun poistamisen johtamista yllättävään sanktiotason laskuun

- Forsmanin seuraaja Allan Serlachius sen sijaan kannatti enemmän sosiologisia oppeja ja kodifioi oppinsa rikoslakiehdotukseen 1921, jossa rikokset jaettiin rangaistuksiin ja turvaamistoimenpiteisiin; Serlachissa olennaisinta oli hänen kompromissihalukkuutensa eli kummankin rikosoik.sunntauksen yhdistäminen

- nuoren Suomen korkeaa vankilukua purettiin armahtamisella, pakkotyölaitoksilla ja ehdollisilla rangaistuksilla

- sakkojärjestelmä modernisoitiin 1921 päiväsakkojärjestelmällä

- 1920-l. poliittinen oikeistolaistuminen näkyi juopumus- ja pahoinpitelysäännösten ankaroittamisella, suhtautumisessa kommunisteihin (kommunistilait) sekä mm. sotatilalailla ja tasavallan suojelulailla; vesileipärangaistus

- ennen sotaa järjestelmäämme liitettiin kuitenkin sosiologisen koulun oppiaineksia:

- laki ehdollisesta rangaistustuomiosta (EhdL) 1918

- laki vaarallisen rikoksenuusijain eristämisestä (VaarRikL) 1932: tiukka kontrollipolitiikka

- laki nuorista rikoksentekijöistä (NuorRikL) 1940: syyttämättä ja tuomitsematta jätt. vähäisissä rikoksissa, nuorisovankilajärj. alle 21 v. ja toimenpiteistäluopumissäännöstö

- nämä lait painottivat erityisestävyyttä ja henkilökoht. ominaispiirteiden tutkimista

- aikakauden kriminaalipolitiikka onkin ristiriitaista: sitä halutaan tiukentaa, mutta vankiloiden ahtauden takia on ryhdyttävä lieventäviin toimenpiteisiin

- sota-ajan poikkeusoloissa ankaroitettiin rikoslainsäädäntöä valtakunnan sisäisen kiinteyden ylläpitämiseksi

- sodanjälkeisenä keskeisenä tavoitteena pidettiin erityisestävyyttä, jota rajoitti yleisestävyysvaatimus (ei saanut antaa liian lieviä rangaistuksia)

- sodan jälkeen suuria armahdusmääriä, sotasyyllisyysoikeudenkäynti 1945 NL:n painostuksesta, työsiirtolajärj. 1946, jolla säästettiin vankeinhoidon kustannuksia ja purettiin vankiloiden ruuhkia

- kontrollipolitiikan tiukentuminen 1940-l. lopussa ja 1950-l. alussa: rikoslainsäädännön kiristäminen 1950-l., myös ehdotus nuorten rikoksentekijöiden siirtäminen varsinaisten joukosta – tämä aiheutti kuitenkin liikaa arvostelua

- 1951 VaarRikL:n uusistus, jonka haluna lieventää pakkolaitokseen eristämisen muodollisia edellytyksiä ja luoda erityissäännös “epänormaaleja rikoksentekijöitä” varten

- 1960-l. kriminaalipolitiikkaa alettiin lieventää hyvinvointivaltion myötä:

- suunnitteluoptimismi

- joukkoliikkeiden voimakas kritiikki erityisestävyyttä kohtaan

- sakonmuuntorangaistusten lieventäminen, juopumus yleisillä paikoilla ei rikos, abortin laillistus, pakkotyöseuraamus pois,

- 1974 RTA-paketti, jolla poistettiin edistysjärjestelmä: parantamistavoitteen hylkääminen ja

sosiologisten oppien rippeiden poiskarsiminen

- 1970-l. alussa uusklassinen rikosoikeus: rangaistuksen suhteuttaminen teon moitittavuuteen ja rangaistavuuden edellytyksenä teon moitittavuus; legaliteettiperiaate ja yleisestävyys

- useita rikoslainuudistusyrityksiä siitä lähtien

- uusklassisen järjestelmän kritiikkiä: abolitionismissa pyrkimys luopua rikosoikeusjärjestelmästä (etenkin Nils Christie: rikosoik.järj. on riistänyt ihmisiltä heidän konfliktinsa ja ratkaisu pitäisi palauttaa konfliktien osapuolille itselleen)

OIKEUDENKÄYTÖN MODERNISOITUMINEN

- 1809 alkaen Suomesta korostuneesti virkamiesvaltio: keskushallinto ja uusia virastoja

- akateemisella loppututkinnolla edellytyksenä virkakoneistossa eteneville (juridiset opinnot)

- Euroopassa yleinen trendi oikeudenkäytön yhtenäistämiseksi 1800-l.:

- rikosprosessissa valamiesoikeus, jury, jonka tarkoituksena tuomarin mielivallan estäminen

- vapaa todisteiden harkinta

- oikeudenkäytön julkisuus ja suullisuus

- Suomessa 1700-l. järjestys jäi kuitenkin voimaan; tuomioistuinlaitos oli monissa suhteissa eriytynyt, sillä maaseudulla ja kaupungeissa oli omat tuomioistuimensa (kihlakunnan- ja laamanninoik. sekä kemnerin- ja raastuvanoik.)

- tuomioistuinlaitos oli myös säädyittäin eriytynyt: aatelilla erityistuomioistuin (HO), lisäksi modernia työsuhdetta edeltäviä työnteon muotojen erimielisyydet erikoistuomioistuimissa – ammattikuntaoik., halloik., vuorikäräjäoik.

- oikeuslaitoksen uudistamista ajoi senaatti (muodollisesti keisarin nimissä) ennen valtiopäivien koollekutsumista, jotkut erityistuomioistuimet lakkautettiin ennen valtiopäivätoiminnan alkua

- tal. liberalisoimisen johdosta kihlakunnanoikeuksien juttumäärä kasvoi ruuhkauttavaksi – 1863 valtiopäivillä porvaristo ja aateli pitivät maaseudun alioikeuksien toimintaa liian hitaana

- senaatti esitti oikeudenkäytön nopeuttamista kahdella tapaa:

a) uusien tuomiokuntien muodostaminen à pienempiä tuomiopiirejä

b) useampien käräjien määrääminen

- talonpoikaissääty kuitenkin vastusti ehdotusta pitäen hitautta pienempänä pahana kuin pitkiä käräjämatkoja ja lisääntyvää verotaakkaa

- kihlakunnanoikeuksien uudistaminen pysähtyikin 1870-l. lopulla kiistoihin niiden ylläpitämiseen kerättävien verojen veropohjasta ja näiden verojen jakaantumisesta ammattituomarin ja maallikkotuomareiden kesken

- lautamiesten valinnasta paljon kiistaa, lopulta 1885 valtiopäivillä: kuntakokous valitsi lautamiesehdokkaat ja kihlakunnanoikeus lautamiehen näiden joukosta

- oikeudenkäyttöä nopeutettiin maaseudulla :

- haastemenettelyn uudistaminen

- yksipuolisen tuomion käyttöönotto

- 1734 lain perusteella legaalinen todistusteoria; rajoituksia kuitenkin siinä, keiden sallittiin todistaa – kauppiaan tilikirjat katsottava täydeksi todistukseksi; asianosaisen vala

- tuomarilla mahd. päättää, kuka sai todistaa; tal. liberalisoitumisen yhteydessä kauppiaan suoja lakkasi, jolloin todistusoikeus muuttui oikeuskäytännössä vähitellen vapaan todistusteorian suuntaan

- todistelua koskevat normit uudistettiin ja vapaa todistusteoria omaksuttiin täydellisesti vasta 1948

- aatelisläisen R. A. Wreden komitea ehdotti valtiollista, koulutettujen juristien johtamaa ja avustamaa prosessia – ei miellytäänyt talonpoikia

- professori Granfeltin ehdotuksessa maaseudun ja kaupunkien alioikeudet yhdistettäviksi, mutta merkitystä annettaisiin myös maallikkoainekselle – ei miellyttänyt tuomaristoa

- yleisesti ennen sotaa kaikissa uudistuksissa ehdotettu alimman oikeusasteen organsoimista uudella tavalla ja oikeudenkäytön erityttämistä – eduskunta tosin vastusti kaikkia ehdotuksia, joka toisi lakimieskunnalle lisää valtaa

- 1960- ja 1970-l. oikeuslaitos julkisen keskustelun kohteeksi (kuka nimittää ja minkälaiset tuomarit): vaadittiin, että poliittisesti valittu elin nimittäisi tuomarit

- erikoistuomioistuinten perustaminen yhteiskunnallisille ristiriidoille, jolloin yleisiä tuomioistuimia ei ole tarvinnut muuttaa: maanjako- ja maanvuokrariidat, työsuhteisiin liittyvät asiat, sosiaalivakuutus-, huoneenvuokra- ja kuluttajariidat

SIVIILIOIKEUDEN SYSTEMATIIKAN KEHITYKSESTÄ

- oikeusjärjestelmä (oikeudenalojen muodostama kokonaisuus) erotettava oikeusjärjestyksestä (voimassaolevien oikeusnormien muodostama kokonaisuus)

- oikeusjärjestelmät voidaan erottaa tieteellisten järjestelmien ja esitysjärjestysten avulla

- tietelliset järjestelmät jaetaan:

a) loogisiin eli deduktiivisiin järjestelmiin (yhdestä aksioomasta johdetaan kaikki oikeuslauseet)

b) olemassaoleviin oikeusjärjestelmiin, jotka “sisäisiä” eli avoimesti metafyysisiä tai empiirisiä, jotka riippuvaisia voimassaolevasta oikeudesta

- esitysjärjestyksessä voidaan käyttää yleisiä oppeja, mikä on eri oikeudenalojen erittelyssä tärkeä rakennusväline

- Suomen oikeusjärjestelmän pääjaotus yksityisoikeuteen ja julkisoikeuteen

- historiallinen koulukunta 1800-l. esitteli siviilioikeuden järjestelmän jaolla viiteen “kirjaan”: siviilioik. yleiset opit, esineoik., velvoiteoik., perheoik. ja perintöoik.

- aikaisemmin jako yksityis- ja julkisoikeuteen oli tuntematon, ja vasta hist. koulukunnan johtohenkilöt Friedrich Carl von Savigny ja Georg Friedrich Puchta toivat esille eron

- saksalainen systematiikka 1700-l. asti room. oik. jako: personae, res ja actiones (henkilöt, esineet ja kanteet)

- hist. koulukunnan varallisuusoikeuden jako esine- ja velvoiteoik.

- Savigny puhui sisäisestä järjestelmästä ja esitysjärjestyksestä, mutta ei voinut hyväksyä deduktiivista järjestelmää (Wolff), sillä mies korosti oikeusjärjestelmän muodostumista oikeusinstituutioista

- hist. koulukunnan oikeusjärjestelmä BGB:n runko, vaikka ei mikään yhtenäinen käsite

- ulkomaisen oikeuden omaksuminen lainsäädännön, oikeuskäytännön tai oikeustieteen avulla

- oikeustieteen asema Suomessa kasvoi autonomian aikana: vaikutuksia Saksasta etenkin 1800-l. lopulla ajan trendien, käsitelainopin ja pandektioikeuden, ollessa sieltä peräisin

- Matthias Calonius suositteli siviilioikeudessa vanhaa room. kolmijakoa

- Johan Philip Palmén esitteli hist. koulukunnan järjestelmän, muutamia muutoksia tosin: siviilioik.:n jako aineelliseen (=varsin. hist. koulukunnan jako, lukuunottamatta siviilioikeuden yleisiä oppeja) ja muodolliseen (=siviiliprosessioik.)

- siviilioikeuden yleisiä oppeja käsittelevien teosten yhteisenä tekijänä voimakas nojautuminen saksalaiseen siviilioikeuteen sekä oikeuspositivismi ainakin teoreettisella tasolla

- muita jakoja Montgomeryn, Ekströmin ja Hernbergin osalta, joissa pilkunviilauseroja

- siviiloik.:n yleisten oppien olemassaolo Suomessa nolla

- teollistumisen tal. ja sos. kehityksen seurauksena oikeuslauseiden tarve kasvoi