KOLUMNI: Mitä oletuksia liittyy seksuaalirikoslainsäädäntöömme ja ovatko nämä oletukset vääriä?

#Metoo-liike herätti viime vuonna keskustelua siitä, miten erityisesti naisten seksuaalista
itsemääräämisoikeutta loukataan eri puolilla yhteiskuntaa. Mediassa tämä johti pohdintaan
seksuaalisen itsemääräämisoikeuden määritelmästä ja merkityksestä – mitä ruumiillinen
koskemattomuus todella tarkoittaa, ja mitä tarkoittaa oikeus oman seksuaalisuuden ja seksuaalisen käyttäytymisen määrittelyyn? Erilaisia näkemyksiä on esitetty siitä, minkälaiset käyttäytymismallit ovat toisten seksuaalista itsemääräämisoikeutta kunnioittavia ja minkälaiset loukkaavia.

Keskustelu on johtanut myös lukuisiin muutosehdotuksiin koskien niin yhteiskunnallisia kuin
oikeudellisiakin rakenteita. Lainsäädännön osalta on kiinnitetty erityisesti huomiota
seksuaalirikoslainsäädännön rakenteeseen ja siihen, suojeleeko nykyinen
seksuaalirikoslainsäädäntömme tarpeeksi hyvin seksuaalista itsemääräämisoikeutta, ja asettaako se edellytyksiä tämän oikeuden loukkaamattomuudelle. Huomiota on alettu kiinnittämään myös siihen, minkälaisia mielikuvia ja oletuksia esimerkiksi raiskauksen määrittely luo siitä, kuinka tekijä ja toisaalta uhri toimivat, ja myös siitä kuinka uhrin tulisi toimia. Nykyinen raiskauksen määritelmä laissa edellyttää joko sitä, että tekijä on käyttänyt väkivaltaa tai uhannut uhria väkivallalla, tai sitä että uhri on tilassa (esimerkiksi tiedottomuudesta johtuen) jossa hän on kykenemätön puolustamaan itseään tai ilmaisemaan mielipidettään. Tämä määritelmä asettaa siis useita erilaisia käyttäytymisoletuksia. Ensimmäinen on, että raiskauksen uhri kyllä puolustautuu ja vastustelee, mikäli hän on vain siihen kykeneväinen. Tutkimusten mukaan suurin osa uhreista ei kuitenkaan vastustele tekijää aktiivisesti – Tukholman Karoliinisen instituutin tutkimuksen mukaan jopa 70 % raiskauksen uhreista jäätyy tekohetkellä. Tällöin keskustelu siitä, onko väkivaltaa käytetty tai onko sillä uhattu, on samantekevää, sillä tekijän ei ole tarvinnut käyttää tällaisia keinoja saadakseen tilanteessa tahtonsa läpi. Maastrichtin yliopiston tutkija Robert Horselenbergin mukaan moni uhri itse asiassa osallistuu raiskaustilanteeseen, luovuttaa ja noudattaa käskyjä, päästäkseen tilanteesta mahdollisimman nopeasti pois. Tällöin ei voida sanoa,
että uhri olisi ollut kykenemätön puolustautumaan, vaikka kyse onkin suostumuksen puutteesta.

Miksi asetamme tällaisia toimintaedellytyksiä raiskauksen uhrille? Miksi emme vaadi sitä, että
kaikkien henkilöiden tulee suostua seksuaaliseen tekoon, tai muuten kyseessä on raiskaus? Tätä
kysyy Suostumus2018-kansalaisaloitekampanja, jonka tavoitteena on muuttaa rikoslakia siten, että raiskauksen määritelmä perustuisi suostumuksen puutteeseen. Seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkaamattomuus ei kampanjan mukaan saa riippua siitä, miten uhri reagoi tilanteeseen. Sen sijaan tekijän toiminnan on oltava tuomittavaa aina, jos hän on toiminut ilman toisen suostumusta. Tämä antaa jokaiselle vallan määrätä omasta seksuaalisuudestaan. Ymmärtääksemme lainsäädäntöä seksuaalirikoksiin liittyen meidän tulee ymmärtää niitä mielikuvia ja oletuksia, jotka lainsäätäjällä on ollut raiskaukseen liittyen. Lainsäätäjän oletus tilanteen väkivaltaisuudesta ja tekijän käyttäytymisestä on sekin tarpeen kyseenalaistaa. Horselenbergin mukaan mielikuvat raiskauksista eroavat todellisista tilanteista esimerkiksi siten, että tekijät todellisuudessa usein pyrkivät jäljittelemään todellista rakkaussuhteeseen perustuvaa yhdyntää – raiskaukseen saattaa sisältyä esileikkiä ja asentojen vaihtamista ja tilanne saattaa kestää huomattavan paljon pitempään kuin yleinen käsitys tekijän utilitaristisesta orgasmin tavoittelusta antaa ymmärtää. Horselenbergin ja tämän kollegoiden tutkimusten perusteella luotu käsitys raiskauksen tekijästä ei sovi yhteen rikoslain luoman väkivaltaisen hyökkäyksen mielikuvan kanssa.
Lisäksi tekijä on yleensä uhrille tuttu ja jopa läheinen henkilö, jolloin tekijän ja uhrin väliseen
suhteeseen saattaa liittyä paljon muitakin pakottavia elementtejä kuin väkivalta. Tilanteesta
irtautuminen saattaa olla uhrille entistä vaikeampaa tilanteen hämmentävyyden ja järkyttävyyden takia.

Tärkeintä on, ettei lainsäädäntömme syytä uhreja ja aseta heille epärealistisia toimintaohjeita, joiden takia he kokevat omaan toimintaansa liittyvän häpeää tai jättävät rikosilmoituksen tekemättä. Suostumus2018-kampanja uskoo, että kansalaisaloitteen tuoma muutos raiskauksen määritelmään laskisi rikosilmoituksen tekemisen kynnystä ja vähentäisi seksuaalisen väkivallan uhriksi joutumisen häpeää. Kampanjan mukaan on korkea aika, että uhrin sijasta häpeää kokee tekijä. Seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkaamisen tulee olla väärin riippumatta siitä, mitä uhri on tehnyt tai jättänyt tekemättä: suostumuksen puuttumisen tulisi riittää.

Elsa Korkman

Suostumus2018 on yksityishenkilöiden, oikeustieteilijöiden, kansalaisjärjestöjen, nuorisojärjestöjen
ja puolueiden muodostaman ryhmän käynnistämä kansalaiskampanja, joka pyrkii muuttamaan
raiskauksen rikosoikeudellisen määritelmän siten, että raiskaus ei enää määriteltäisi väkivallan tai sen uhan käyttöä edellyttäen, vaan suostumuksen puutteen kautta. Nimienkeräys loppuu 5.12, tällä hetkiä nimiä on kerätty yli 30 000. Päätyäkseen eduskunnan käsittelyyn kansalaisaloitteella tulee olla 50 000 allekirjoittajaa.

Kategoriat: Yleinen