Tutkimus tiedekuntien arvosanakäytännöistä

Arvosanojen merkitys on auskultointikriteeristön yhtenäistämisen jälkeen kasvanut. Opiskelijat kokevat aikaisempaa enemmän painetta menestyä hyvin, mikä on johtanut sekä lisääntyneeseen stressiin että resurssipaineeseen tiedekuntien puolella. Arvosanojen tarkastelu on suhteellisen luonnollinen tapa arvioida opiskelijoiden osaamista, mutta keskiarvon lisääntynyt painotus nostattaa myös kysymyksiä opiskelijoiden yhdenvertaisuudesta. Tiedekunnissa on pitkään tiedetty vaikeista ja helpoista aineista, mutta tiedekuntakohtaisia eroja ei ole julkisesti käsitelty erityisen tarkasti.

Olemme tehneet tutkimuksen aiheesta ja vertailleet eri tiedekunnissa annettuja arvosanoja. Ohessa käydään läpi tarkemmin tutkimuksen menetelmiä, tuloksia ja johtopäätöksiä

Empiirinen tutkimusaineisto

Tutkimuksessa hyödynnetty aineisto on kerätty juuri tätä tutkimusta varten. Aineisto on kerätty tekemällä tietopyynnöt Helsingin yliopiston, Turun yliopiston, Lapin yliopiston ja Itä-Suomen yliopiston arkistoihin tai opiskelijarekistereihin. Pyydetyt tiedot määräytyivät tuomarinkoulutuslautakunnan ilmoittamien valintakriteereiden perusteella. Tarpeeksi laajan otannan saavuttamiseksi tiedot pyydettiin viiden vuoden ajalta (1.8.2013-1.8.2018). 

Tietopyyntö rajattiin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan/laitoksen tenttiarvosanoihin. Tiedot pyydettiin tentti/kurssikohtaisesti. Kaikki yliopistot toimittivat oikeustieteellisessä tiedekunnassa/laitoksessa annetut arvosanat laajalla otannalla.

Tilastoanalyysi

Tutkitulla ajanjaksolla tilastoanalyysissa huomioituja suorituksia kirjattiin yhteensä 53648 (Helsinki 23102, Turku 14051, Lappi 4622, Itä-Suomi 11873). Kaikki huomioidut arvosanat annettiin asteikolla 0-5. Analyysissa ei huomioitu hylättyjä suorituksia. 

Ensin laskettiin yliopistoittain yhteen jokaisessa oppiaineessa annetut arvosanat koko ajanjaksolta ja tämän perusteella oppiainekohtainen keskiarvo. Tämän jälkeen laskettiin yliopistokohtainen keskiarvo oppiainekeskiarvojen pohjalta. Kyseessä ei siis ole suora keskiarvo kaikista tiedekunnan pakollisten aineopintojen annetuista arvosanoista vaan tuomioistuinharjoittelun valintaperusteita mukaileva laskentatapa. 

Oppiaineiden välillä, niin sisäisesti kuin tiedekuntien välillä, löytyi merkittävää vaihtelua. Suurin vaihteluväli eri oppiaineiden välillä oli Itä-Suomessa (1.99 pisteyksikköä), jossa korkein oppiainekohtainen keskiarvo oli 3.74 ja matalin 1.74. Kyseiset arvot olivat myös koko tilastoanalyysin ääripäät. Vastaavasti Helsingissä oppiainekohtainen hajonta oli 1.09 sekä Turussa ja Lapissa 1.37. Oppiainekohtaiset keskiarvot on esitetty tarkemmin taulukko 1:ssä. 

Yliopistokohtainen keskiarvo laskettiin oppiainekeskiarvojen pohjalta. Laskennassa ei painotettu keskiarvoja kurssien opintopisteiden tai suoritusmäärien mukaan. Näin ollen kaikki pakolliset aineopinnot vaikuttavat yliopistokohtaiseen keskiarvoon yhtäläisesti. Korkein yliopistokohtainen keskiarvo oli Helsingissä (3.01) ja matalin Itä-Suomessa (2.58). Vaihteluväli oli 0.44 pisteyksikköä. Taulukko 2 havainnollistaa yliopistokohtaisten keskiarvojen suhdetta tarkemmin. 

Turku ja Helsinki vaikuttavat datan perusteella arvostelukäytännöiltään lähes identtisiltä. Keskiarvot jäävät muutaman promilleyksikön päähän toisistaan. Ero kasvaa kuitenkin huomattavasti, kun Helsinkiä ja Turkua verrataan Lappiin ja Itä-Suomeen. Kahden edellä mainitun ero Lappiin on noin 3.5 prosenttiyksikköä ja Itä-Suomiin yli 8 prosenttiyksikköä. Suhteelliset erot ovat vastaavasti 6.5% ja 14%. 

Johtopäätökset ja tulosten luotettavuuden arviointi

Pelkkien keskiarvojen perusteella vaikuttaa siltä, että arvosanakäytännöt eivät ole yhtenäisiä tai vertailukelpoisia neljän yliopiston välillä. Turku ja Helsinki vaikuttavat vertailukelpoisilta keskenään, mutta Lappi ja Itä-Suomi poikkeavat linjasta merkittävästi. Käsitelty vaihteluväli (0.44 pisteyksikköä eli 8.6 prosenttiyksikköä) voidaan nähdä merkittävänä erona ja vähintään viittaavan epäyhtenäisiin arvostelukäytäntöihin. 

Havaittu hajonta ei kuitenkaan itsessään tarkoita, että arvostelukäytännöt eivät ole yliopistojen välillä yhtenäisiä. Tuloksia tarkastellessa on pyrittävä mahdollisimman kattavasti huomioimaan erinäiset tilastoidun tiedon ulkopuolella vaikuttavat tekijät. Pyrkimyksenä on siis kartoittaa mahdolliset tuloksiin vaikuttavat “näkymättömät” tekijät. Kiinnittämällä huomiota vain tulosten pohjalla oleviin arvosanoihin tutkimus tekisi oletuksen täydestä olosuhteiden yhtäläisyydestä. Seuraavaksi pyritäänkin identifioimaan saavutettuun tutkimustulokseen potentiaalisesti vaikuttaneet tekijät.

Tilastoanalyysissa ei oteta huomioon opiskelijoiden eri lähtökohtia. Valintakokeen tulosten perusteella opiskelijoissa saattaa olla pieniä eroja eri yliopistojen välillä, mutta näitä ei pyritty tiivistämään laskennalliseksi kertoimeksi. Vertailukelvottomuuteen vaikuttaa myös keskiarvon ja “läpipääsyrajan” luonteen ja laadun erilaisuus. 

Toteutetussa tilastoanalyysissä ei ole pystytty myöskään huomioimaan opetuksen laadun tai tason vaihtelua, ja sen vaikutusta saavutettuihin arvosanoihin. Opetettujen aineiden laajuus ja vaikeus on kontrolloitu opintopistekriteereiden kautta. Nykyisessä järjestelmässä jokaisen opintopisteen suorittamiseen vaadittu työmäärä on yhtenäistetty, ja tutkimuksessa vertailun kohteena olleet opintosuoritukset ovat kokonaisuutena opintopisteittäin yhteneviä. Tämän perusteella ei kuitenkaan itsessään voida päätellä, että kurssien vaikeustaso on yhtenevä yliopistojen välillä. 

Analyyissä ei ole myöskään huomioitu keskiarvoon vaikuttavana tekijänä hylkäysprosentteja tai tenttien uusimista. Opiskelijan osallistuessa tenttiin kaksi kertaa, saavuttaen ensiksi arvosanan 1 ja sittemmin arvosanan 5, toteutetussa tilastoanalyysissä hänen molemmat suorituksensa vaikuttavat lopulliseen keskiarvoon. Suoritusten uusimisen vaikutus yliopistokohtaiseen keskiarvoon saattaakin olla merkittävä. 

Pelkästään tutkimuksessa analysoidun datan perusteella onkin mahdotonta ottaa ratkaisevasti kantaa siihen, minkä takia arvosanakäytännöissä näkyy eroja. Tilanne kertoo kuitenkin jatkotarkastelun tarpeesta ja herättää perustellun huolen käytäntöjen vertailukelvottomuudesta.